Internetin keskustelupalstoilla tulee usein eteen kirjoituksia, joissa ihmiset ovat pahoillaan siitä, että virsien sanoja, säveltä tai kumpaakin on muutettu. Niinä harvoina kertoina, kun olen viime aikoina käynyt kirkossa Suomessa, olen tullut ulos vihaisena ja turhautuneena. Niin paljon kuin rakastan laulamista, laulamishalu on lopahtanut siihen, kun on tajunnut kohdanneensa taas yhden raiskatun virren. Pahinta on, jos kyseessä on lapsuudesta tuttu lempivirsi. Usein tuntuu siltä, että pahimmat tihutyöt onkin kohdistettu juuri niihin kaikkein tutuimpiin, rakkaimpiin virsiin.

Olin kerran tilaisuudessa, jossa kanttori kertoi virsistä ja niiden uudistamisesta. Hän esitti asian aivan kuin se olisi luonnolliseen (kirkolliseen) elämään kuuluva asia, jota on tehtävä aina säännöllisin väliajoin. Kirkko rinnastaa ilmeisesti virsien uudistamisen raamatun kielen uudistamiseen ja ajatuksena on, että kielen pitäisi olla kaikille ymmärrettävää. Mutta tässä mennään metsään. Raamattu ja virret ovat kaksi aivan eri asiaa. Raamattu on Jumalan sanaa, ja on tietenkin tärkeää, että se on ilmaistu nykykielellä; sellaisella kielellä, jota kaikki ymmärtävät. Mutta useimmat virsien sanoitukset eivät ole peräisin Raamatusta. Virret, samoin kuin mitkä tahansa laulut, ovat taideteoksia. Niiden sanomaa voi ihmetellä, mutta taideteoksina ne puhuttelevat ihmistä paljon laajemmin kuin vain sanojen kautta. Taideteosta ei ole tarkoituskaan läpikotaisin ymmärtää, vaan jokainen voi tehdä siitä oman tulkintansa ja saada henkilökohtaisen tunne-elämyksen.

Ihmistä määrittää pitkälti hänen henkilökohtainen historiansa. Ihminen on hänen koko eletyn elämänsä lopputulos. Kansa taas pitkälti muodostuu samanlaisen kulttuurihistorian omaavista ihmisistä. Se, että ihmiset kuuluvat samaan kansaan merkitsee mm. sitä, että samanikäisillä ihmisillä on samanlainen henkilöhistoria, he jakavat lukemattomat lapsuuden ja nuoruuden kokemukset. Yksi tällainen kokemus on lapsuuden virret. Se, että virsiä mennään käpälöimään tarkoittaa sitä, että ihmisiltä ryöstetään jotain sekä heidän henkilökohtaiseen historiaansa, että heidän yhteisönsä yhteiseen kulttuurihistoriaan kuuluvaa. Ainakin itselläni on kirkosta poistuessani nykyään tällainen tunne.

Kirkon käsitys siitä, että virsiä tulisi voida ymmärtää, on totaalisen väärä. Päin vastoin, on mielenkiintoista, kun jossain vaiheessa jonkin vanhan sanan merkitys selviää. Opettaja tai vanhempi voi selittää lapselle vanhojen sanojen merkityksen, ja tämä avaa lapselle oven oman kielen historiaan ja kulttuurihistoriaan. Kielestä kiinnostuneille vanhat sanat ovat tietenkin todellinen aarreaitta. Kirkon piirissä voitaisiin miettiä sitä, miksei kaikkia vanhoja joululauluja ole modernisoitu? Kaikki ymmärtävät, että jo pelkkä ajatus joululaulujen modernisoinnistä on järjetön. Ja jos sellaista yritettäisiin, millainen älämölö siitä nousisi. Tästä voisi halutessaan vetää sen johtopäätöksen, että ihmiset rakastavat lapsuudesta tuttuja asioita. Ne ovat osa ihmisen kulttuurihistoriaa, ja niihin koskeminen on ihmisen henkilökohtaiseen kulttuurihistoriaan kohdistuva ryöstö. Sen sijaan kenelläkään ei ole mitään sitä vastaan, että sanoittajat ja säveltäjät tehtailevat uusia joululauluja.

Onko kirkon suosiota viime aikoina lisännyt se, että virsien kieli on modernisoitu? Kirkon piirissä voitaisiin lopultakin tajuta, että modernisointi ei ole sitä, mitä ihmiset nykypäivänä kaipaavat. Päin vastoin, ihmiset kaipaavat jotain pysyvää. Kirkon pakonomainen vimma seurata jokaikistä yhteiskunnan pintailmiötä vie sen vain yhä kauemmas pois sen varsinaisesta tehtävästä. Pieni vinkki: virsikirjaa voi halutessaan uudistaa myös karsimalla sieltä virsiä ja lisäämällä tilalle uusia virsiä.